Astuin sairaalan ovista ulos, ulkona tuoksui tupakka ja auton moottorin melu kaikui parkkipaikalla. Hyppäsin auton kyytiin kohti muutosta, jota pelkäsin eniten. Jouduin tekemään uudet suunnitelmat tyhjästä, eikä kyseessä oleva elämäntilanne ainakaan keventänyt oloa.

Alkuun Kuntolassa suljin koko muun maailman pois silmistä, pois mielestä. En halunnut hyväksyä omaa elämää, ja tavallaan pakenin sitä kaikin mahdollisin keinoin. Koska ei lastenkoti ole mulle henkilökohtaisesti koti, vaan elämänvaihe. Se on yksi pala kokonaisuutta, eikä se saa määrittää mua, tai ketään muutakaan ihmisenä.

Aikaa meni monta kuukautta, ennen kun sopeuduin uusiin kuvioihin. Ohjaajat alkoi tuntemaan mut paremmin, eikä mun paperit enää puhunut yksinään, vaan mä puhuin. En ollut pitkään aikaan tuntenut mitään muuta kun pahaa oloa, mutta Kuntolaan siirtymisen jälkeen aloin ajan kanssa löytämään uutta näkökulmaa elämään. Ei ollut enää mustaa ja valkoista, oli sekä värikkäitä luomivärejä että toiveikkaampaa tulevaisuuden kuvaa.

Kuntolassa saan olla oma itseni, toteuttaa omaa persoonallisuutta ja tuntea kaiken ilman pelkoa, että mut tuomitaan. Vaikka vaativan tason sijaishuolto on mun mielestä joskus todella rajattua, niin silti kiitän kaikesta huolenpidosta, jota saan. Oon löytänyt paljon uutta ja paljon vanhaa eri muodossa, mistä oon rakentanu oman elämäni väliaikaisesti. Eikä tarvitse suunnitella kaikkea niin, ettei mikään pysyisi, koska tilanteet vaihtuvat ja jokainen meistä on yksilöllinen. Olin arka, muutoksen läpikäynyt nuori, joka tahtoi selvitä keinolla millä hyvänsä. Kaiken muun jälkeen ja kaiken muun edessä, mä selvisin. Ja mä uskon, että tämän kirjoituksen lukija tulee myös selviämään. Eli jos istut ensimmäistä kertaa sun uudessa huoneessa, jossain kuntolan yksikössä nii muista, että kaikki järjestyy.

-Kuntolan nuori